Tänä aamuna sanomalehti Karjalaista lukiessani sain ahaa-elämyksen että katsos vaan löysin itseni kaltaisen raivari herkän sielun. Satuin lukemaan Liina-Maija Paavilaisen kirjoittamaa kolumnia Raivarit, kilarit, herneet nenään - rehellisen riidan ylistys ja huomasin että herran isä tyttöhän puhuu kuin minun suulla.
Liina-Maija kirjoitti että
"Minulle ihmissuhteen perusedellytys on kyky riidellä ja sopia. En kestä tunnepatoutumia, enkä usko, että se on ihmiselle hyväksi. Ulos vaan tunne kuin tunne."
Kylläpä elämä helpottuisi jos kaikki tämän ymmärtäisivät. Minä kuulun myös tähän ihmisryhmään, jonka on pakko päästää kaikki pihalle ja siitähän ei koskaan seuraa mitään hirveän hyvää (mitä nyt monen vuoden päästä saa hyvät naurut niille tilanteille joita sitten syntyy).
Kuten esimerkiksi Liina-Maija kirjoittaa
"Ikimuistoisimmassa riidassa joka muuten koski ylioppilasjuhlien kiitoskortteja, äitini kaatoi päähäni kannullisen vettä ja minä vastasin kaatamalla hänen päähänsä litran maitoa"
Meillä tämä toteutui näin
-äidin kanssa tuli riitaa siitä kuinka pitkäksi minun otsatukkani pitäisi leikata. Minulla oli siihen aikaan pitälle selkään ulottuvat hiukset ja äiti leikkasi vain otsatukan. Äiti oli sitä mieltä että mahdollisimman lyhyeksi, kun minä olisin halunnut muodikkaasti silmillä roikkuvat. No riitahan siitä tuli ja muutaman sanomisen jälkeen juostiin pitkin pihaa peräkkäin minä edellä ja äiti perässä henkari kädessä heiluen.-
Olisin linkittänyt kirjoituksen mutta en löytänyt sitä nettikarjalaisesta, harmi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti